26. heinä, 2018

Yksin pärjäämisen eetos järjestämisen esteenä.

"Suomalainen on muuttanut kaupunkiin ja jättänyt taakseen maaseudun kyläidyllin. Muutos tuntuu sosiaalisissa suhteissa, sillä maaseudulla elämässä selviäminen on riittänyt, kun taas urbaani elämä perustuu kovaan keskinäiseen kilpailemiseen. Kansallinen yksin pärjäämisen eetos on kummankin elämänmuodon takana. Nykyään se saa tukea markkinavetoisesta elämäntavasta, jossa pyritään paremmaksi yksilöksi kuluttamalla mahdollisimman paljon. Myös kulttuuria pitäisi kuluttaa." Lainaus terveyskirjastosta Markku T. Hyypän kirjoituksesta -  huolehtimiskulttuuri. Tämän hyvin mielenkiintoisen kirjoituksen löydät täältä http://www.terveyskirjasto.fi/kotisivut/tk.koti?p_teos=kpi&p_artikkeli=kpi00305

Itse miellän Kauhavan edelleen malaiskaupungiksi, josta kylläkin kyläidylliys on haihtunut. Muistan vielä -90 luvulla ihmisten kyläilleen, eikä silloin etukäteen ilmoiteltu että oltaisiin tulossa. Tultiin vaan - ja saatettiin istua koko ilta. "Koskahan vieraat olis kotona, jos heti lähtis." On vanha sanonta ja varmaan liittyen juurikin tähän kyläilykulttuuriin. Ei silloin emännät murehtinut miltä koti vieraan silmissä näytti - oliko se sitten aina järjestyksessä? Todennäköisesti ei, mutta tavaraa saattoi olla silloin vähemmän. Ja riittävän hyvä riitti.

Vanhempi sukupolvi muistaa vielä ajan, jolloin useat sukupolvet asui saman katon alla. Vanhempi talonväki hoiti tenavat ja nuorempi isäntäväki tilan ja eläimet. Ihannoin sitä mielikuvaa sen ajan naisista, jotka teki navettatyöt ja peltohommat - kävi välissä saunassa synnyttämässä ja palasi askareille. Pakko oli, koska lehmät piti lypsää. Arki oli karua. On hyvä asia (mm.lapsikuolleisuuden ja tautien puolesta), että niistä ajoista on kehitytty. Mutta niille naisille nostan olematonta hattuani. Ne naiset oli/ovat sisukkaita.

Näistä ajoista on kuitenkin jäänyt vahva uskomus siitä, että yksin täytyy pärjätä. "Itse olen lapset tehnyt ja itse nämä tavarat kotiini kantanut." No totta toinen puoli, mutta miten olisi ennenkään pärjätty ilman kyläyhteisöjen ja naapureiden apua. Silloin koko kylän tenavat kulki porukas ja aina joku katsoi jonkun perään... tai sitten ei. Onhan nämä ajat siitä paljon muuttuneet eikä nykysukupolvi edes voi kaikkia näitä muutoksia kuvitella. Talkoohenki ja naapureiden me-henki ihan tavallisissa heinätöissäkin on kuollut. Ei kehdata enää pyytää apua. Ollaanko jotenkin huonompia pärjäämään?  Kaupunkilaislapsille tälläiset asiat ovat ihan täyttä mystiikkaa, kun elävää lehmääkin näkee vain televisiosta tai kesälomareissulla maalle, jos silloinkaan.

Arki rullaa nykyään niin tavattoman nopeaa, ettei me ihmiset oikein pysytä sen pyörän kyydissä. Vauhti vain kovenee - ja ihmiset sen mukana. Suorituskeskeisyys aiheuttaa sen, että mikään ei koskaan riitä. Haetaan virkisteitä ja parannuksia kaikkeen suorittamiseen ja mikään ei tule koskaan olemaan tarpeeksi riittävää. Suorittamisesta katoaa ilo, kun veren maku suussa koitamme olla ainavaan parempia ja tuottavampia. Kaikkea toimintaa ei voi rahassa mitata, vaikka suuri osa jo katsotaan tuottavuuden mittarilla.

Koska avun pyytäminen on niin vaikeaa, apukin on yksityistetty. Se tilataan yrittäjältä palveluna, josta maksetaan. Talkoilla ei enää lapsia hoideta tai kotia siivota - tilataan lastenhoitaja tai siivooja. Siivojatkin oli aluksi vain hyvin rikkaiden käyttämä palvelu. Joka jossain kohtaa löi läpi tavallisen duunarin kukkaroon. Eikä sitä enää kukaan ihmettele, että toiset mieluummin käyttävät vähän vapaa-aikansa harrastusten tai lasten kanssa, kun siivoamassa kotia.

Kaikki ei voi olla täydellisiä kaikessa, nykypäivän tuotteliaassa yhteiskunnassa. Voisimmeko siis mitenkään keventää omaa painotaakkaa ja tehdä hyvin se mitä osataan - ja antaa toisten auttaa siinä missä itse emme ole niin hyviä tai mille aikamme ei riitä? Ja jos aika ei riitä, pysähtyisimme miettimään mihin sen pitäisi riittää? Mitkä ovat ne arvot, jotka ohjaavat päivittäisessä elämässä?

Onko sinun vaikea pyytää apua?