Minun Perintötarinani

Olen 25-vuotias Heidi. Kiinnostukseni perintöasioihin ei liity rahaan tai tavaroiden arvoon. Kiinnostukseni lähtee halusta kuulla tarinoita tavaroiden takana. Siitä mitä ihmiset niillä ovat tehneet tai miten he ovat niitä käyttäneet. Haluan kuulla muistoja joita tavarat mieleen tuovat. Haluan kuulla ihmisistä, jotka liittyvät ihmisten elämäntarinaan. Haluan kuulla mitä ihmiset ovat elämän aikana oppineet ja saavuttaneet. Haluan kuulla missä he ovat eläneet. Haluan kuulla mitä he tekivät työkseen. Haluan kuulla heidän elämästään. Voidakseni joskus kertoa näitä tärkeitä elämäni historian palapelin paloja omille lapsilleni ja heidän lapsilleen. Että hekin tietävät juurensa. Haluan kuulla myös muiden tarinoita. Koska jokaisen elämä ansaitsisi tulla kirjoitetuksi elämänkerraksi.

Isäni on jonkin verran tehnyt sukututkimusta omasta suvustaan. Muistan kun hän kertoi miten mikäkin sukulainen liittyy meidän sukuun. Ketkä olivat sisaruksia keskenään. Ja kenen lapsia kukakin oli. Hän näytti nimiä papereilta ja minä kuuntelin. Ja vaikka kuinka tarkkaan kuuntelinkin, en muista kaikkea. Onnekseni olen saanut myös nuo sukututkimus paperit. En vain ole saanut niitä vielä sellaiseen muotoon, jossa haluaisin ne nähdä. Sukupuuna, jonka jokainen oksa kertoo omaa tarinaansa. Tarinaa siitä ketä he ovat. Tarinaa minun juuristani.

Isäni ja pappani mukana kuljin myös muiden isänsuvun sukulaisten luona. Olin lapsena usein yökylässä pappani ja mummuni luona. Se muodosti vahvan siteen heidän kanssaan. Pappani kanssa puhuimme paljon. Hän vei minua paikkoihin ja näytti uusia asioita. Muistan miten selasimme mainoslehtiset ja kirjoitimme paperille ylös mitä tarjouksia missäkin kaupassa on ja mistä mitäkin haetaan. En tiedä säästimmekö todellisuudessa mitään kulkiessamme useammassa kaupassa tarjousten perässä. Muistelen kuitenkin lämmöllä tätä talouden oppituntia. Monet muutkin elämäntaidot olen häneltä elämääni oppinut. Pappani kuoli yllättäen Tammikuussa 2017. ❤

Äidin suvun kanssa jäin etäisemmäksi. Olen vasta nyt saanut kuulla asioita, jotka ovat tähän etäisyyteen vaikuttaneet. Äidin äiti on kertonut paljon sukunsa historiaa minulle ja siihen liittyviä arkoja ja kipeitäkin asioita. Niistä puhuminen ei ole ollut sallittua tai niistä ei ole pystytty puhumaan. Aika kuitenkin on muuttunut ja on huomattu, että kipeitäkään asioita ei kannata salata. Ilman niitä kipeitä asioita emme olisi tulleet niiksi ihmisiksi keitä olemme nyt.

Suomi100 juhlavuosi näytti salaamisen konkreettisesti. Veteraanit, jotka eivät koskaan olleet sodan ajasta puhuneet, kertoivat niistä nyt avoimesti. Aikaisemmin niistä ei ollut sopivaa puhua eikä niistä ajoista ollut sopivaa kysyä. Hienoa, että veteraanien henkistä perintöä on ehditty vielä kerätä ennen kuin on liian myöhäistä.
Näitä vanhoja asioita muistellessa harmittelen, että tällaisesta henkisestä perinnöstä puhutaan niin vähän. Nykypäivänä tuntuu, että yhteisöllisyys ja keskustelut jäävät vähemmälle. Haluan omalla panoksellani tuoda ihmisiä lähemmäs toisiaan, hidastaa ihmiset pohtimaan omia juuriaan ja vaalimaan omaa historiaansa.

Oletko sinä pohtinut omia juuriasi?