Vinkkejä ja ajateltavaa

24. heinä, 2020

Olen aina ollut kiltti (liiankin) ja auttanut muita. 

Pelastanut linnunpoikasia, siirtänyt perhosia pimeästä vapauteen, auttanut ystäviä ja sukulaisia kun olen voinut.

Joskus tämäkin ominaisuus voi mennä yli. 

Meni pitkään, ennen kuin ymmärsin ja hyväksyin kun sanottiin etten voi pelastaa kaikkia. Olinhan aina ollut se joka pärjää, joka pystyy ja joka osaa. En kestänyt ajatusta, että jollakin on paha olla, enkä tee asialle mitään. Luulin auttavani keksimällä ratkaisuja ja tekemällä puolesta - ymmärtämättä että toinen tarvitsi enemmän aikaa asian käsittelyyn. Läsnäolo olisi riittänyt. Minun omalle riittämättömyyden tunteelle se oli kuitenkin liian vähän. 

Menetin hyvän ystävyyssuhteen, jonka myötä ymmärsin mitä tarkoitettiin sillä etten voi pelastaa kaikkia. Olin yrittänyt niin kiivaasti keksiä ratkaisua ystäväni ongelmaan ja auttaa häntä elämässään, että unohdin kuunnella mitä hän yrittää minulle viestiä. Hän ei halunnut enää kertoa ongelmistaan, koska hän ei jaksanut analysointiani ja pelastamista. Hän ei halunnut olla pelastettu vaan kuunneltu. 

Elämä on oppimatka jossa koulureppuun kootaan oppi matkan varrella. Jokainen kolhu, ero ja elämäntilanne matkan varrella jättää jälkensä.   

Hanna Kivisalo kirjoitti, että lyhyin tie laahustavasta arjesta käy antamisen kautta. Hän oppi tämän oman uupumuksensa kautta lukiessaan teologian tenttikirjaa. "Jos olet epätoivoisessa avun tarpeessa, etsi joku, joka tarvitsee apua vielä enemmän." Näin kirjassa sanottiin ja Hanna tulkitsi kirjoittajan tarkoittavan, että pimeään paikkaan joutunut voi auttaa itseään auttamalla muita. 

Tämäkin Hannan kirjoitus kosketti itseäni. Se oli hyvin kiteytetty ajatus. ♡

Itse olen pimeästä paikasta päässyt auttamalla muita. Ja haluan jatkossakin auttaa niin kauan kuin voin. Olen myös oppinut hillitsemään auttamisen haluni. Sitä voisi hoitotermein kutsua kuntouttavaksi työtavaksi - antaa mahdollisuus kokeilla itse, vaikka se veisi hieman enemmän aikaa. Samalla muistaen omat rajalliset rajani, jotten uuvu itse auttamisen alle. 

29. kesä, 2020

Teen työtä usein iäkkäämpien ihmisten kanssa ja tapaan paljon itseäni vanhempia ihmisiä. Viihdyn oikeastaan itsekin paremmin varttuneemmassa seurassa. Heille kertoessani olevani ammattijärjestäjä, aiheeksi muodostuu usein kuolinsiivous. Se on aiheeseen liittyen heidän ikäluokan aikakauslehdissä vastaan tullut otsikko. 

Aihe tuntuu usein pelottavalta tabulta- josta puhumista kuitenkin vältetään ja heitetään vitsiksi. Todellisuudessa kuolinsiivous ei liity kuolemaan tai tulevaisuuden pelkoon, johon varaudutaan tavaroita läpi käymällä. Eikä se liity myöskään perintöön, mitä jätetään jälkipolville.

Kuolinsiivous tarkoittae eletyn elämän jäsentelyä. Menneistä taakoista luopumista. Ennen kaikkea itsensä hyväksymistä kaikkine piirteineen ja elämän kolhuineen. Siihen päästäkseen on käytävä läpi kerätty omaisuus, eletty historia ja on uskallettava puhua ääneen. 

Kuolinsiivous on vaikeiden asioiden kohtaamista, sanoittamista ja hyväksymistä - Eletyn elämän siivoamista. Jos jätämme sen tekemättä siirrämme "taakkamme" eteenpäin jälkipolville. 

Et voi olla täysin kokonaisena sinä, jos jätät kertomatta kaiken ikävän ja vaikean. Kaiken sen, mikä vaatii tunteiden tunnistamista ja käsittelyä. Monet elämänhallinnan ongelmat suuret ja pienet liittyvät tunteisiin ja niiden patoamiseen. 

Haluamme täyttää elämässä tehtävämme. Tulla muistetuksi siitä, ketä olemme. Ei siitä mitä omistimme. Paras perintö, jonka voi jättää jälkipolville on tarina siitä kuka sinä olet. ♡

 

22. kesä, 2020

Yksi ihmisen suurimpia pelkoja on näyttää oma heikkoutensa. Heikkous mielletään sellaiseksi piirteeksi, mitä hävetään ja peitellään. Tämä täysin luonnollinen ihmisen selviytymismekanismi on meidän dna:ssa jo luolamies ajoilta.

Yksi häpeän kohde on koti. Etenkin silloin, kun koetaan ettei ole pystynyt tai jaksanut pitää siitä huolta. Tai jopa silloin, kun on tehty sen eteen töitä ja silti se ei tunnu riittävän. Perfektionisti sisällä sanoo "ihan ok" - kun todellisuus on "wau! Sä teit sen!"

Koulutettuna ammattijärjestäjänä ja lähihoitajana näen monenlaisia koteja. Ja lähes joka kerta ennen ensimmäistä käyntiä, joudun vakuuttamaan asiakkaalle ettei minun takia tarvitse siivota eikä tarvitse hävetä. Minä en ole arvostelija joka antaa arvosanan miten olet onnistunut kotiasi järjestämään. Minä tulen auttamaan ja antamaan työkaluja ja välineitä miten asiakas saa elämäänsä paremmin hallintaan.

Koronakevät viimeistään osoitti, että kelle tahansa voi tulla elämässä vastaan tilanne tai tilanteita, joissa elämä menee ylösalaisin. Jouduimme keväällä luomaan uudenlaisen arjen. Tilanne oli poikkeuksellinen, koska se koski kaikkia. Elämässä voi tulla eteen samanlaisia poikkeustilanteita, joissa on kuitenkin yksin. Sairastuminen, työttömyys, kuolema tai jokin muu akuuttitilanne, johon liittyy erilaisia tunteita. Niiden käsitteleminen vaatii aikaa ja sanoittamista. Sanoittamista ääneen jollekin, miltä tuntuu ja näkökulmien puntarointia miten tästä edetään.

Näissä tilanteissa ammattijärjestäjä ei ole välttämättä ensimmäinen taho, johon otetaan yhteyttä. Terveyskeskus, mielenterveystoimisto, kela ja sosiaalitoimistot - apua on saatavilla. On uskallettava myöntää oma heikkoutensa - avun tarve.

Suomen ammattijärjestäjien yhdistys on tehnyt työtä ammattikuntansa näkyvyyden eteen myös näille tahoille, jotta voimme olla yhtenä auttajana moniammatillisessa tiimissä. Kenenkään ei tarvitse selvitä yksin, mutta apua on uskallettava ottaa vastaan - häpeä voi estää avun saannin kokonaan. Siksi on tärkeä poistaa stigmaa ja häpeää haastavien elämäntilanteiden ympäriltä. Ei ole häpeä pyytää apua.

"Rohkeus ei oo sitä ettei pelota, vaan et uskaltaa hyppää vaikkei tiiä selviikö elossa."

Koulutetut ammattijärjestäjät auttavat saamaan arkea sujuvammaksi ja turvallisemmaksi taso, kaappi ja hylly kerrallaan. Kun arki ja tavarat ympärillä on hallinnassa, on helpompi hallita elämääkin. Elämää ei voi kokonaan hallita, mutta sen hallittavuus on paremmin omissa käsissä. Haluatko sinä, että tavarat hallitsevat sinua vai sinä tavaroita?

11. kesä, 2020

Tämä tarina kertoo päättäväisyydestä, uskosta omaan tekemiseen, asenteesta - oikeudesta onnelliseen elämään elämäntilanteiden muutoksista huolimatta.

Katseltiin 2012 mieheni kanssa omakotitalo. Olin valmistunut lähihoitajaksi edellisvuonna ja saanut keikkatöitä kotihoidosta. Olin silloin kakskymppinen. Katseltiin pieniä punaisia mummonmökkejä ajatuksin, ettei me voitaisi kuitenkaan mitään muuta ostaa. Marraskuussa 2012 tehtiin kaupat tiiliverhoillusta omakotitalosta läheltä keskustaa. (Tiiliverhous edusti mulle jotain sellaista kalliimpaa, uudempaa suurempaa, parempaa.)

Seuraava vuosi rempattiin pintoja oman näköiseksi ja ajateltiin päättää remonttivuosi pesuhuoneen ja saunan remontilla. Mielikuva joulusaunasta uudessa saunassa.... no eihän se niin mennyt.

Löytyi vesivahinko. Pesuhuoneen sijaitessa keskellä taloa oli vahinkokin melkoisen laaja. Ennen joulua laajuus ei edes vielä kokonaisuudessaan selvinnyt. Oli ensin paperisotaa ja asioiden selvittelyä - kuka korvaa, mitä maksaa ja mistä maksetaan. Oikeuksista - niistä minä olen aina pitänyt kiinni ja ottanut selvää. Niinpä sitä tuli luettua lakia jos jonkullaista.

Vuosi 2014 vaihtui uudessa väliaikaisessa asunnossa. Mukana oli vain välttämättömät tavarat. Mieheni oli menossa armeijaan, koska palvelusaikaa oli aikaisemmin siirretty. Mieheni ollessa armeijassa tein positiivisen raskaustestin. Jo pitkään toivotut kaksi viivaa, jotka sillä hetkellä pisti kuitenkin elämän entisestään mullinmallin. Olimme yrittäneet lasta jo pidemmän aikaa ennen suunniteltua remonttia. Asia vain oli painunut pois mielestä kun koko muu elämä oli ihan kaaoksessa.

Se laittaa elämää vähän uuteen järjestykseen, kun on iso laina pankissa, vesivahinkoinen koti ja vauva tulossa. Päättäväisyyttä - sitä ei minulta ole koskaan puuttunut. Laadittiin selvityksiä, maksettiin tutkimuskuluja, vaadittiin oikeuksia. Toukokuussa vasta saatiin sitä. Päästiin myyjän kanssa sopimukseen. Remontti päästiin kunnolla aloittamaan.

Purettiin, kuivatettiin, suunniteltiin, piirreltiin, haaveiltiin ja lopulta homma levisi. Tehtiin salaojia myöten talo uusiksi. Alkuperäistä jäi jäljelle yksi makuuhuone, seinät, katto, ikkunat ja ovet. Hommaa ei helpottanut tukalan kuuma kesä ja jalkapalloksi muodostuva vatsa. Painettiin töitä ja töiden lisäksi remonttia. Rakennettiin seiniä, levytettiin, kitattiin, hiottiin, maalattiin ja hikoiltiin. Kaiken aikaa oli usko siihen, että tästä selvitään.

Se vaati kokonaiskuvien hahmottamista, että kaikki langat pysyi käsissä. Hyvin kuvaavaa on se, että edellisenä päivänä vein vielä kaatopaikalle kuormaa ja seuraavana päivänä oltiinkin laitoksella. Suunniteltu sektio oli tiistai aamuksi perätilan vuoksi, mutta lapsivedet meni jo tiistaita vasten yöllä. Oli hieman kiire, mutta siitäkin huolimatta tiesin että tästäkin selvitään.

Sektiosta oli kulunut viikon verran kun oltiin kasaamassa ikean keittiökalusteita. Kun ei ehditty muuttaa ennen lapsen syntymää, seuraava tavoite oli pitää kotona ristiäiset. Marraskuussa 2014 saimmekin juhlia niitä remontoidussa kodissa. Alkoi elämässä seesteisempi ajanjakso. Mitä nyt katto alkoi vuotaa heti muuton jälkeen. Mutta sekin selvisi paikkauksella.

Tämä kokemus oli todella opettavainen. En unohda sitä varmasti koskaan. Halusin päästä sitä hyödyntämään työssäni. Löysin ammattijärjestäjä koulutuksen keväällä 2015. Nuoresta iästäni huolimatta, pääsin koulutukseen. Liityin yhdistyksen jäseneksi. Seuraavana keväänä yhdistyksen hallitukseen. Ja nykyään olen yhdistyksen puheenjohtaja.

Tuo remontoitu koti. Sen me myimme viime syksynä uuden unelma kodin huutaessa meidän nimeä. Elokuussa kävimme katsomassa. Laitoimme oman kodin myyntiin. Lokakuussa myytiin oma ja seuraavana päivänä ostettiin uusi. Tehtiin "pieni" remontti ja päästiin jouluksi uuteen kotiin.

Tiedän mistä puhun, kun kerron uskomusten ja pelkojen vaikutuksesta elämään. Tiedän, että kaikesta selviää. Tarvitsee uskaltaa ja luottaa omaan tekemiseen ja ottaa vastuu omasta onnellisuudesta. Pyytää apua, kun sitä tarvitsee. Ja olla itsellensä armollinen. ♡

27. touko, 2020

"Oho. Onpas täällä sotkua." "Miten sä et muka saa näitä tästä siirrettyä?" "Sulla on taas toi sama paita päällä." "Ota nyt vaan itteäs niskasta kiinni."

Monta lausetta, jotka ihan tahattomasti ja pahaa tarkottamatta sanotaan. Kauaskantoiset seuraukset saattaa kuitenkin jäädä soimaan kuulijan päähän hyvin pitkäksi aikaa. "Ehkä mä en sitte osaa." "Oon vaan niin huono tässä." "Ai onko tää sama. (Se ainoa hyväkuntoinen jonka kehtaat laittaa, koska olet saanut siitä ennen hyvän kommentin.)"

Negatiivinen palaute ja ajattelematon heitto saa hyvän motivaation ja mielen luhistumaan. Sanat on sanoja, jotka voi unohtaa - mutta tunnejälki on ja pysyy. Se luo uskomuksia, jotka taas nostaa esteitä omannäköisen elämän elämiseen. Etenkin silloin, kun itsetunto kaipaisi ennemmin positiivista palautetta.

Kukapa haluaisi kuulla negatiivista ja pahansuopaista mielipidettä. Sitä kuitenkin kuulee ja voi lukea keskustelupalstoilta päivittäin. Kertooko se sitten ihmisten pahasta olosta. Vai mikä saa näkemään asioista aina vain huonoja puolia.

Mielipiteet ei kuitenkaan ole totuuksia. Ne kertovat enemmän sanojasta kuin kuulijasta.

Etsi ympärillesi kannustavia ja positiivisia ihmisiä. Keskity positiiviseen. Kukaan muu ei voi elää sinun elämääsi, tee ratkaisut oman intuition voimalla. Seuraavan kerran kun teet päätöksiä. Mieti, ketä varten teet niitä? Itseäsi vai muita?